Liikkuminen ja liikunta on osa minua ja tulee varmasti aina olemaan. En koe että urheileminen on pakkopullaa tai että minun täytyisi pakottaa itseni liikkeelle. Minulla ei ole mitään aikatauluja että milloin liikun tai mitä pitäisi tehdä. Lähden lenkille kun huvittaa ja hiihdän kun sille tuntuu, salille menen sillointällöin ja ihan perus kävelyllä käyn päivittäin. Ja jos jää päivä tai pari etten tee mitään, ei maailmani siihen kaadu. Näin asia pitäisi mielestäni ollakin, ei ole pakkoa niin tekeminen on mielekkäämpää. No minulla se toimii mutten voi sanoa että kaikilla toimii. On varmasti ihmisiä joiden täytyy pakottaa itsensä liikkeelle ja kalenteriin on merkattava milloin tekee ja mitä, jotta saa aikaiseksi lähteä liikkumaan.

Muista että pienenä hiihdin isän kanssa ala-aste ikäisenä 5km lenkkejä koulupäivän päätteeksi ja äidin kanssa kävin kävelyllä. Lumitöitä on tehty yhdessä ja marjametsissä on samottu. Luulen että suuri merkitys on ollut sillä kuinka vanhempani ovat vieneet minua ulos ja tehneet kanssani kaikenlaista. Uskoisin että verenperintönä siirtyy urheilun harrastaminen ja yleensäkin liikkuminen. Arkeni täyttyy niin sanotusta arkiliikunnasta nykyäänkin ja yritän lapsille tätä perintöä jatkaa, pyörällä he seuraavat juoksulenkilläni mukana ja hiihtoladullekin lähtevät mukaani. Ei tietenkään aina. Poikani on innostunut kuntosalille kanssani. Itse ehdotti että voisi tulla mukaan. Epäilin ensin että liekö vielä saa tulla, mutta yläasteikäinen on tervetullut salille vanhempien seurassa opettelemaan. Joten me on nyt yhdessä pari kuukautta rautaa pumpattu. Olen teroittanut nuoren miehen alun mieleen että liian totista touhua ei liikunta saa olla ettei vie kaikkea aikaa, eikä salilla suurilla painoilla keskenkasvuisena heiluta. Siksipä vain minun seurassani saa lähteä salille, jotta järki pysyy mukana.

Elämäni täyttyy tällä hetkellä perheen pyörittämisestä, opiskeluista, työstä sekä liikunnasta ja levosta sopivissa määrin. Kaikken ollessa tasapainossa jaksaa elämässä kummasti paremmin!