Yksi yö jo takana ja toinen vielä edessäpäin. Nukuin tosi huonosti aamulla, vaan 4½ tuntia joten jospa illalla sais otettua pienet tirsat vielä. Ei tarvinne sanoa että tänään en lenkille lähde. Ilma olisi ihana mutta ei voi mitään.

Mitenkähän se on sen puolikkaan juokseminen syyskuussa? Kuka sen tietää uskallanko mä lähteä. Matka ei hirvitä mutta se itseruoskinta mitä mä teen voi aiheuttaa jonkinlaisia paineita kun odotukset on korkealla. Kun vaan saisi itseensä iskostettua että ei tarvitse olla paras vaan menee niin kuin taitaa ja olisi onnellinen siitä. Eikä niitä tavoitteita ole kukaan muu asettanut kuin minä itse! Juoksemisesta tykkään tosi paljon ilman tavoitteitakin. Se on oikeaa sielunhoitoa ja saa ajatuksia päässä järjesteltyä ihan rauhassa hiekan rapistessa vaan tossujen alla. Mutta puolikkaan juoksu onkin aivan eriasia kuin päännollaus juoksut metsissä.

Se on vaan ihme tarve mulla että haluan sen puolikkaan juosta ja olen vaan lykännyt sitä eteenpäin millon milläkin perusteella. Ehkä ihan oikeitakin syitä on ollut mutta suurin syy taitaa olla että mä pelkään. Mitä lie pelkään? Että epäonnistun? Miten mä voin epäonnistua kun vaan itseäni vastaa mä kilpailen. Joku mulle on sanonut että siellä porukassa kun vedetään menemään niin siitä saa virtaa juosta kovempaa kuin mitä yksin ollessa. Näin kai se on mutta riittääkö se että mä sen maagisen 2 tuntia alitan? Ja toisaalta mitä mä häviän vaikka se ei alitukaan! En yhtään mitään. Kivaa on varmasti silti ollut ja voittaja olo!